Galleria 2003 logo

Pekka Luhta 6.3. - 30.3.2003

<< takaisin <<

Informer
Ilmiantaja


Haluan vain yksinkertaisesti selvittää
millaista olisi tulla galleriaan ja
tehdä sen tyhjästä tilasta
täydempää yhdistelemällä kahta
erilaista merkitsemistapaa - tahroja
ja kirjoitusta - suhteen laajennuksena
symboleihin ja niihin näkymättömiin rihmoihin, joista
ruumiini roikkuu kiinni vammaisena kasvaimena päivästä päivään
taiteen arkipäivän liikenteen metelin ympäröimässä luolassa,
gallerian hämärässä, jonne valo tulee
selkäni takaa.

Haluan toimia kahdella tavalla,
kuin taiteilija työssään ja
kuin kriitikko, joka arvio taiteilijaa: kirjoitan
vasenkätisellä yksisormijärjestelmälläni
ja oikeakätisellä tynkätekniikallani
niin seinille kuin päätteellekin,
sitoutuen rivi riviltä etenevään tekstiin
sähköisen projisoinnin aineettomuudessa ja
mustetäplien valuma-asennoissa seinien aavikolla.

Sivellessäni tuntoaistieni suodattamalla pensselillä
seinien elotonta selkää tunnen siirtyneeni
välittömien merkitsemistapojen tielle,
ratkaisemaan hetki hetkeltä ihon kautta virtaavia yhtälöitä
hermoverkkojen äärettömästä sekasorrosta, joka
alkaa tarttumakäden puutteesta
menetyksenä minän kokemalle itselle.

Aivan kuin olisin tullut
vanhaan katoamispaikkaani
uudelleen, ratalinjalle,
kultaisten kiskojen horisonttiin,
ja vaikka tuon yön
hyperboreaaliset sijainnit
ovat ehtineet kellastua
muistini kartalta, ne
herättävät toki kysymyksiä:
ero rypistyy kasaan, ja
luen taas tämän trauman matematiikkaa kuin läksyjä,
enkä edes yritä käsittää mustekuvajaisten differentiaaleja
siitä käsittämättömästä
mikä käden kädettömyydestä
tarttui paikkaan kuin paikkaan
suorasukaisesti,
ilman varmuutta
sijainnista.

Voin liittyä maailmankaikkeuden alkusumun näkyyn
ja tavoittaa välkkyvän kirjaimiston alkeita
jättämällä keskenään kilpailevat teoriat
ja luopumalla silmiinpistävistä
johtopäätöksistä.

Vasta sitten kun tyydyn
siihen, että minulle puhutaan niin, etten välitä
tietää mitä on sanojen takana, tarkkaavaisuuteni lisääntyy ja
voin nähdä myös sisätilan ulkoavaruudelliset mustetäplät,
seurata vailla ideoita ja päämäärää
galaksien raskauden ylivuotoa,
tuntea paikalle sattumalta eksyneenä
koko kalligrafian ylijäämän suuripiirteisyys.

Halusin tulla galleriaan ja olla
hetken kuin kuka tahansa, jolla
on työpaikka ja joka
on ylpeä siitä mitä
siitä seuraa:
niukka toimeentulo,
säännöllisen harmaa päivärytmi
ja aavistus käsillä olevan toiminnan merkityksestä.

Halusin pitää galleriaa työasemana, joka
sitoo minut paikkaan ja kiinnittää asettamaani
tehtävään - kurkistamaan käsillä olevan kuvaston taakse
henkilöhistoriaan, joka
suotuisissa olosuhteissa altistuu muistelulle
ja sulkeutuu, kun epäusko valtaa jälleen mielen.

En ajatellut kirjoittaa
niin, että jäisin kiinni käsistäni
joutaviin selityksiin:
en ajatellut korrektin
kertomuksen laatimista.

Ei tarvita lisää muistilappuja kauppaan tai
rippiohjeita uusheränneiden kirkkoon:
löytäminen hyllyiltä ja
jakamaton usko
ovat jo kaikkivaltiaita:
aika, välimatkana ja lähihetkenä,
laajenee kaikkiin suuntiin kielessä,
joka on uskomaton fiktio.

Olin jo viettänyt huimia öitä
lukemalla aikaa kuin kirjaa,
kannesta kanteen, valvoen liikaakin,
kunnes ajattelin
käänteistä mahdollisuutta -
nukkumista makeasti päivisin
lukematta riviäkään, kääntyneenä
kohti mielen ääripisteitä, kohti tarkentamattomia
silmäyksiä ja viimeistelemättömiä vetoja
kädentyngän mustekartoilla.

Kirjoittelen unisia kommentteja
etusormen hypähdellessä
matkatietokoneen näppäimistöllä,
videotykin siirtäessä tekstin
eräälle seinistä, näkyvänä
muuntelunhalulleni ja virheille, joita
kirjoitushetkellä tulee, alttiina ohikulkijoiden
katseille gallerian suuren ikkunaruudun kirkkaudessa.

Päähänpälkähdysteni mustetahrat
gallerian seinäpinnoilla:
yksityisiä metsiä
koneella naputettujen symbolipuistojen rinnalla:
muste valuu ruumiini kätkemän ohuen maiseman läpi
huoneen kitkeräksi tuoksuksi,
ihon sopukkoihin, kun
olen kummissani ja
kyselen sitäkin, missä
mahtaisin olla sillä hetkellä, kun
en enää tunne liikkeelle panevia voimia, kun
olen kadottanut kosketukseni kirjoitukseeni täällä,
rikkaalla planeetalla, josta ihmiset tekivät riittämättömän.

Vuosien kujanjuoksuni,
vieraantumiseni, ei jatku enää
päivien nauhana: se kiertyy nyt kuin
kuminarulenkki
näppäimistöä takovan etusormeni ympärille,
puristaen sitä niin, että vaivainen lilliputti pääsee
putkahtamaan näkyviin.

Äkkiarvaamatta mahdollisuudet
viihtyvät monessa ruumiissa:
on jätettävä itsensä keskusta ja
etsittävä periferiaa, jossa
minän kaikki versiot
kirjoittavat itseään julki
aivan kuin riidassa keskenään.

Jotain ilmestyksenkaltaista
löytää tiensä sinne, missä
en keksi ilmiöille selitystä tai nimeä:
se sitoo minut ajan patinalangalla tuoliini ja
seinänvierille, kirjoittamaan symbolikäytäviin ja
kaivautumaan katakombeihin, niin että
olen hiukan hukassa, enkä
voi välttää aavistusta siitä, että
nämä viisi sormeani näyttävät lasipilleiltä, joista
joku toinen on imenyt imitaatioittensa
halpaa pirtelöä.

En ajatellut kokoavaa kertomusta
enkä pyrkinyt selityksiin
paitsi niinä hetkinä, kun en tiennyt edes ajatelleeni
ja silloin kun oli jo mahdotonta muistaa
alkuperäistä ideaani
muistelusta ja muistamisen kritiikistä
vuorokausien venyessä viikoiksi,
niin että aika alkoi olla vihdoin kortilla
tässä hyvin julkisessa
roolissa kaupungin ytimessä,
tässä kaksijakoisessa tehtävässä
merkitsijänä ja merkityksen kätkijänä,
toteuttaessani ristikkäisiä tavoitteita samalla kun
galleria-aikani lyheni
päivä päivältä vauhdilla.

Jokin jota en ottanut huomioon
ja jonka laatua en kyennyt arvioimaan
aluksi lainkaan,
lähestyi minua näkymättömänä
jäämättä kuitenkaan epämääräiseksi: sain
siitä myös näköhavaintoja:
se kiertyi iholleni heilutellen korviaan,
ja vaikka väistelin sitä, kutsumatta sitä luokseni,
se viipyi silti galleriassa pitkään.

Se myös äänteli
kuin tuuli keväisissä puissa:
tuntui siltä, että se halusi pysytellä
gallerian heijastavien pintojen ulkopuolella,
vaikka oli tullut sinne jäädäkseen: se
oli ristiriitainen ja arka, etäällä reflektoivista
ajatuksista ja tunteista, kaukana läpinäkyvyydestä, mutta
kuitenkin itsetietoisesti läsnä ja epäilemättä jo edeltä käsin raskaana
tahmeasta siitepölystä, tulevan kesän maiseman
edeltä käsin hedelmöitettynä tuulena, vaikka
oli vasta kevät eikä yksikään puu
työntänyt näkyviin edes
orastavia silmuja

Sen jälkeen, kun olin aloittanut
jälkien valuttamisen seiniin ja
käyttänyt siihen amputoitua kättäni ja
tussiväriä, huomasin, etten
jaksanutkaan odotella etäisyyttä, vaan
syöksähdin täyttä päätä aloittamaan kritiikin, joka
ei kuitenkaan kohdistunut
seinillä oleviin jälkiin tai siihen mitä
kuvittelin käsitellessäni tussilla gallerian seiniä:
kritiikistä ei tullutkaan aktuaalisten kuvien kuvausta,
sillä kirjoitus ei tavoittanut
sitä mitä seinillä nähtiin:
kuvat ja kritiikki toteutuivat miltei
samanaikaisesti, mutta eri järjestelmissä.

Galleriassa vierastin koko näyttelytilannetta ja
ymmärsin, etten toteuttanut kirjoitussuunnitelmaani, vaikka
pidin sitä pätevänä: en kirjoittanut suorasanaista kritiikkiä
niin kuin olin ilmoittanut lehdistötiedotteessa, ja
tunsin kaksinkertaista surua, aivan kuin pääni
ei olisi ollut oma pääni vaan lainapää, jolle
kasvojeni heijastus gallerian ikkunassa
oli lainatavaraa, tuijottamassa
kuvaansa silmillä, jotka
näyttivät karvaisilta kuin käsi, jota
ei ollut, mutta joka näyttäytyi ikkunassa
kasvojeni paikalla, heijasteisena ja murskattuna,
kasvamassa suunnattoman isoja karvoja
mädäntymisensäkin hetkellä.

Luettuani kirjoittamaani tekstiä ajattelin
kritiikkiä ja mustejälkiä seinillä, ja
aloin epäillä sanojen sijaintia
suhteessa kumpaankin lajiin:
aavistin, etten tuntenut tarpeeksi hyvin
eläintä, jonka olin nähnyt niin selvästi, itseni toista olentoa,
karvoituksenani ja silmäripsinäni kutittamassa ruumiistani, samalla kun
se olennonkielellään työntyi kädentynkäni hermoratoihin, lipomaan onteloitani
alkuperäisen maisemani särkymisen muistona,
työntyneenä minua kohti
niin lähelle, että käärin sen
kädenpainallusteni jälkinauhaan ja
esittelin galleriassa.

Sen jälkeen, kun teen seinästä mustemetsän,
se syvenee pelkästä katsomisesta, ja
hyppään tuon maiseman silmästä ulos
sen hännälle, niin että minä näen
kuinka kuva alkaa
kiemurrella ja kirkua:
se huutaa, mutta mitään ei kuulu, koska
se on itsessään, eikä sillä ole itsestään suurta kieltä
niin kuin Mannerheimintiellä, jolla
on lakkaamaton
jyrinän raivo.

Sohin sormella kuin siveltimellä
tietokoneen näppäimistöä, tahraavasti yksi ainoa sormenpää
hyppii yön yli outona raajana, ja kirjoitus alkaa äänellä: hiukan kummissaan, sekasortoisena ja korjailtuna se on pääni, metsäni ja sormeni
näppäimistön transsin pyörteissä, ymmällään ympäröivistä äänistä,
etäällä katujen kaiuttimien rytmistä,
täysin irtautuneena autojen mekastuksesta,
piloillaan vammaispropagandan polttouhreista.

Teksti kihoaa näistä sormien pakenevista väleistä,
sieltä missä mitään ei varsinaisesti näy, amputaation rajalta,
hermoverkosta, joka synnyttää gallerian uuden ilmeen
lasikasvoista mustekasvoihin ja
jääsilmistä harmaasilmiin:
sitä ei lueta niin kuin luetaan
verkon silmäilylle altista tekstiä, joka
katoaa yhä kauemmaksi tuottamisestaan.

Käsi liittyy käytännöllisenä käsitteisiin ja
käsitykset käsialaan: äidinkieleni kantaa muistoa
tästä katseen tavasta
asettua kädenmukaiseksi ja tulla
tekstiin, joka muotoilee epälogiikkaa.

Kieleni kantaa näppituntumaa
yhteisöstä, joka
keskustelee teksteistä.

Nyt, kun yritän käsitellä epäsymmetristä itseäni ja
tähänastisen työskentelyni tuloksia kriittisesti,
ikään kuin toisen henkilön valmisteena,
ajattelen ensisijaisesti
kirjoittavan käteni todellista etäisyyttä
kallioleikkausten amputoituun näkymättömyyteen:
mietin viivytettyä suhdettani Käsien Tuonelaan, jonka
sijainnin aavesärky ilmoittaa
jokainen päivä uudelleen
minulle, käyttäen kirjoituskättäni
välineenään ja varmistaen henkilökohtaisen
ruumiintekstini signeerauksen
sille hetkelle, missä herään syysvaloon,
verhojen lepattaessa avonaisissa ikkunoissa
suuren keskussairaalan potilassänkyjen yläpuolella,
ja missä yritän haroa
kaikilla kadotetuilla sormillani
jalopeuran ja suden reittikarttaa, kuin
paluun varmistuksena suomalaisen metsän korvesta
ilman oppaita ja opasteita, tietämättä, miten
myös Dante ja Vergilius tekivät retken
epävarmoille ja karvaille poluille
kierteisgalaksin erillisyydessä
syvänteen pohjaan asti,
erossa maailmasta
kaikkien kanssa,
puistattavan
yksinäisyyden
suunnassa.

Mutta tämäkään lajityyppi,
ääni ja tapa toimia
ei ole ratkaisevasti toinen:
tunnistan sen keskustelemalla
sen kanssa kuin
mistä tahansa tutusta
rakenteesta, joka tavoitetaan
jo täällä olevana, ilman välimatkaa,
vain tiedossa olevien seikkojen
summauksena, dialogin kestävyyslajina.

Keskustelen vammaishybrideistä
kuin tutuista fenomenologisista ilmiöistä
toivoen, että kädentynkäni painallukset
gallerian seinillä voisivat sentään
erota tästä puhutusta sanasta,
etäisyytenä kerrottuun tilaan ja
sen liturgiseen projektiivisuuteen,
erona mainion maailman haluun
määritellä hyperaktiivisesti jäseniään.

Ensimmäisestä mustepisarasta alkaen
käden tyhjyyden jäljet kuin
unikuvia äänettömien
huutomerkkien aukeamalla.

Selvitän täällä, millaista on tulla
sanoista rakennettuun asuntoon ja
tottua huoneisiin vailla lattioita,
lasikartanoon ilman fasadia ja
terassiin määrittelemättömine
asentoineen: kokeilen liittymistä
takautuvien kuvien laajeneviin renkaisiin ja
sysään kirjoittamisen kohti menneen aikamuodon
kytkentää, käsittelemään ajan työtä irti merkitsijöistään,
erossa vuosikymmenten liikenteen jyrinästä.

Olen unilaulun aikaan täällä,
makeamman unen suihkulähteillä,
valvomassa päivänkajon varpusten ja
lehdenjakajien reviiriä: tähän vuodenaikaan
vesipatsaat eivät purskahda
korkeuksiin: nyt kuunnellaan kevättä kuin
kuunnelmaa, kuin absurdia ja hirnahtelevaa valveunta, joka
valtaa yöllä sängyt ja raahaa päivisin pihkanhajuista hirsikuormaa
aivan keskellä ruuhkaa, ruskealla kopukalla, kuin
menneen aikakauden vierailuna, joka
hymyilyttää ohikulkijoita ja herättää
viimein raivoa, kun hullu halu
kiirehtiä hetkien yli kumoaa
ruumiin riippuvuuden levosta
sekundäärisenä tarpeena, ja kun
liikenne on dialogin varsinainen aihe ilman
muita suuria kertomuksia.

Olen löytänyt työpöytäni ääreltä
tirkistelijän, kaivamalla esiin itseni
pinnanalaisia särmiä: ne korostuvat
tässä akvaariossa läpinäkyvinä:
erakko haastaa osallistujan, eikä
se hätkäytä minua osallistuessani
katujen dialogiin muistiinmerkitsijänä.

Keväällä kaupunki
tällä äärimmäisellä rannalla
voi kadota vuorokausiksi arktisiin ilmamassoihin ja
tulla taas näkyviin, kuin hybriskoneiden
tuottamina kuvaseininä: olen hiukan innoissani
tästä kontrolloidusta kohinasta,
vain siksi, että jotakin tapahtuu kuin
tieteiselokuvissa.

Seuraan gallerian ikkunasta kaduilla
käytävää keskustelua: koneet ylläpitävät
sitä niin hetkinä, kun taivas räjähtää
pölyhiukkasten panoksista
ylemmissäkin ilmakerroksissa.

Olen taas yöllä galleriassa,
ja dialogi toimii jokelluksena,
erossa
nykyhetken valinta-altailta: en jaksa
silmäillä sanalippaiden sisältöjä enkä
penkoa komeroista kirjainten kerrastoja:
olen kuin en olisi käynyt aakkosiani läpi,
istun kirjaimiston aukoissa kuin keinussa.

Päivisin sanoja muotoillaan
käyttöyhteyden mukaan,
sopivina mieleiseen toimeen,
paperikaupan kierrätysmateriaaliksi,
verkoista irti revittyinä satunnaisotoksina ja
symboliromuna, joka kärrätään aikuisten lasten
ulottuville, hamstrattaviksi
keltaisen torin rajattomilla markkinoilla.

Joskus likaiset jälkikuvat palaavat,
kielen muistumat historiasta,
arpien punokset ja irti leikatut
sanakalut: näemme vielä
kielen hyytymät ja hurmejäljet
aivan kuin nuo hämärät musteseinät galleriassa,
jotka ovat pelkkää tuhrua ja vaativat ankaraa työtä, että
ne saadaan taas kirkastettua.

Ehkä nähdään taas
härnääviä lausuntoja, mutta
ne voivat tulla toisesta suunnasta,
yllättävinä ja niin äkkiä, ettei niitä siedetä
niidenkään keskuudessa, jotka
ovat jaksaneet odottaa.

Entä sitten, kun emme tunnista kieltä ja
sen käyttäjiä, kun emme erota toisistaan niitä
kuvakantajien seurueita, jotka saapuvat
kaupunkiimme ja jotka esiintyvät
suurteltassa: näemme klovnit
tuuppimassa toisiaan suurella metelillä,
mutta emme tiedä keitä ovat viihdyttäjät
maskin takana.

Varhaisin asemointini sijoitti minut
kyläyhteisön rintamiestalojen pihapiireihin:
täällä galleriassa juuri tänä keväänä
olen jo pysyvästi erossa
viisikymmenluvun idyllistä,
kaukana mäntysuovanhajuisesta
vanhasta maailmasta, erossa Euroopasta,
kytkettynä tiedustelijoiden näkymättömään koodikieleen,
sijoittuneena kuilujen riistan vilinään, porttikongien ja
ostoskäytävien hyörinän nälkäiseen ääntelyyn,
kiinni tuulettimien imureissa, imitoimassa
hajusteiden muokkaamia vaikutelmia, mukana
jokaisessa kontrollikamerassa, lentämässä
sirpaleina tutkakuvissa, liittymässä
sähköisistä projisoinneista
koostuvaan bittijonoon
viihteen makeanvedenaltailla,
siirtyneenä hilpeään formaattimuotoon
datapyykkipinnoilla ripustettuna pyykkinä
galleriakerrastojen valintanaruille,
kaukana mäntysuovanhajuisesta
viisikymmenluvun idyllistä,
erossa invalidimiehistä,
kaukana syntymästä,
mutta lähellä vainoharhaista
kirvesmurhaa oranssin metron
muoviympäristössä, silminnäkijänä
raksuttavilla liukuportaiden hampailla,
yön valvoneena rumiluksena, kun hajusteilla
kyllästetystä aamukahvibaarista tulee kirjoittajalle
keidas, jonka palmupuiden alla hän saavuttaa
yhden pitkän arvaamattoman unohduksen
mittaisen tasapainon, irtautumalla
tekstimateriaalistaan, upottaen
tietokoneen levykkeen, kuin
autolautan merihädässä,
kahvikupin hyiseen
syvänteeseen.

Näen akvaarioni ulkopuolelle
kuin suurennuslasin läpi,
aavistamatta, miltä ihmiset näyttävät
marssitahdeissaan kaduilla: miltä
näyttää heidän uteliaisuutensa tiheät askeleet
betonivarjojen korkokuvina.

Miten nopeasti tämä kirja
tulee selailtua, katuvilinän ihmisriista
levottomana lajina
näyttämässä eleillään
biologisen lokeronsa avaimia.

Jokainen on suojaamaton ja
luottaa tottumuksiinsa järjettömästi,
selviytyen tuskin näkymättömien eleittensä varassa,
mutta kuitenkin lajityypillisin keinoin, julkisena eläimenä.

Julkisessa tilassa ollaan nopeasti:
tuota pikaa itse kunkin perääntyminen
alkaa kantapäiden käännöksenä
tien yli tai lähtönä bussiin, mutta
jos joku jää pitemmäksi aikaa,
nähdään kiireen sovitus kuin
varpaiden päistä käynnistyneenä
mielikuvien haluna viipyä kohteessaan:
toivo elää alhaalta ylöspäin:
hetki hetkeltä jälleen
nimettömänä liikenteenä,
sulautuneena kuljeskeluun.

Vuorokausien venyessä akvaariossani
viikoiksi, taltioitumattomina ja pysähtymättä
mihinkään erityiseen, alan muistella
kokonaan toisia kuvia: kaivan näkyviin
auringon kuolemankirjan sivut, jotka
tarjoavat välkehtivän mielikuvan
valon järjestelyissä syntyneistä huoneistoista,
mustetta mustempien tussijälkien ja
valkoista valkoisempien seinien törmäyskurssilla,
yhteenotoista yhtenäisyytenä,
tapahtumista kontrastien vaihteluna.

En aavistanut, että ajattelisin galleriassa
myös taivasta ja pilviä, ja että tekisin sen vieläpä
kahdella tavalla, kuin kävelijä, joka
miettii niitä tuulisena päivänä tasangolla,
ja kuin purjehtija, jolta
ilmavirtaukset puuttuvat keskellä merta:
en aavistanut, että joutuisin käsittelemään
sekä odotuksen epätietoisuutta että
nautinnon suhdetta liikkeellä olemiseen.

Minä olen täällä toisella tavalla tänään,
toisena liikkeellä, kiirehtimässä galleriaan
hiukan ulkopuolisena, kuvien
kuvittelun häiritsemänä:
tänään näyttää siltä, että puut
heiluttelevat korviaan sielläkin, missä
kaivetaan kuoppaa Eduskunnan lisärakennukselle,
tänään, maaliskuussa, lumen sulaminen
vain kiihtyy pääni sisällä, ja
alkaa tuntua vahvasti siltä, että
puut ovat jo raskaina siitepölystä.

Hyppään kirjoitetun maiseman silmästä ulos
maiseman hännälle, joka kiemurtelee ja
jättää nahkansa.

Siveltimeni jouhet
ihokarvoja ja luupiikkejä
kädentyngän kärjestä:
kuvajäljet takertuvat seinäpintaan
kuin haamut muistini hämäriltä muureilta.

Särkyviä käsialanäytteitä
prosessin vaiheitten yhdistelynä,
sirpalefresko, joka
on tehty maailman
vanhimmalla aineella,
musteella ja sen
ikiaikaisuuden ironialla.

Perehdyn amputoituun käsialaani
tietämättä edeltä käsin, mihin se vie:
jäljet gallerian seinillä Lasipalatsissa
eroavat korvaavista liikeradoistani,
vakioimatta toispuolisuutta normaaliksi.

Tahroissa, käsialanäytteissäni,
kuin haamujen paraati, joka
alkaa keskellä yötä, enkä ole valmis
vielä nukkumaan, en edes valvomaan.

Tämän kokeen yhteydessä
kirjoittamani kritiikki
arvioi musteen jäännöseriä,
yksiköitä ilman mittaa tai
kanssakäymistä, takertuneina
gallerian seinäpintaan, siirtyminä
ruumiini eri puoliskojen suhdejanalla.

En kuvaa sitä tarkemmin -
yöllä varovaisesti
vilkutetut sanat tulevat osaksi
merkkijärjestelmäänsä: kuin kaikki
välkkyvät signaalit syyskuun ratapihoilla.

Joku kävelee
kilometripylväiden
reunustamalla radalla
ja dokumentoi
kielensä aakkosia
rivi riviltä.

Hän tekee dokumenttia
askelista hiekassa.

Hän kuvaa jälkiä sormenpään
kosketuksina näppäimistöllä
ja jättää kertomatta mihin
nuo painallukset viittaavat,
milloin jäljet risteytyvät
sekä seinillä että hiekassa.

Hän kirjoittaa
katkeilevan raportin
tekstimetsän aukkojen kautta
sanomatta kaikkea tarkasti,
viivyttäen näkymän paljastumista.

Ehkä hän ei edes yritä
jäljittää prosessin ydintä
yön näppäimistöllä
ja hypähtelee kontekstiensa välillä
niin että näppäimistön sähköpigmentti
alkaa haalistua.

Hän ei kerro eksymisestä
tekstimetsään, sormiloikista
ohi näppäimistön vartiotornien,
vauhdittomista hypyistä
galleriasta maailmaan.

Hän ei kerro mitä
teki viivasuoralla radalla
unessa keskellä metsää,
miten kävi raudan ja lihan,
jotka kohtasivat kiskojen välissä.

Hän on hiljaa, vaikka
unessa miehet huutavat
enemmän kuin on ääntä.

Hän ei usko rautahevosiin
eikä tähtiratsastajiin, mutta
galleriassa hän näki välähdyksiä
enkelien siivistä, vihjaamatta
tarkemmin, miten mustesulat
lepattivat yön ilmavirroissa.

Seinillä mustetahroissa
enkelijoukot näyttäytyivät
kuin lilliputtikanit,
etusormen kokoisina
ja punasilmäisinä.

Hän kirjoittaa kritiikkiä
musteen kyllästämistä seinistä,
peruuttamatta välittömiä
korrektiuden rikkomuksia.

Hän printtaa tekstilappujen
salasanomia miettien, että
joku toinen on kirjoittanut
nuo rivit: "Sulkasatoiset enkelit
koskettelemassa näppäimistöjeni
rivejä ja nyppimässä irti
kädentyngän sulkatöyhtöjä
niin että minä aivastelen."

Onpa hullua
tulla näyttelytilaan
haromaan siipiä ja
säätämään lentokorkeutta!

Mikä liikutus! halpa valkoviini
purskahtaa hänen silmistään
lätäköksi gallerian lattialle.

Radanvarren pölkkyjen välissä
kirjoitus oli täysin hapuilevaa.

Yön kulkijalla
sateen ketjut olkapäillä,
radanvarren merkkijärjestelmä
kiihtyneenä vikisemässä
eläinten lailla.

Eikä hän yritä estellä
jo tapahtuneita seikkoja
ahmien vatsaansa
neulaspuiden kaarnaa.

Kirjoitus ei palaa
edeltävään kuvaan
niin kuin paperi, joka
syttyy tuleen jo
edellisenä päivänä:
syksyn teksti unohtaa sateen,
mutta muistaa kasteen aamun pelloilta.

Eläinkö meissä
muka riittää syyksi
jatkaa kuljeskelua
varjojen maisemaan?

Eläin rientää koko ajan
edellä meitä ja
jäljessä näkyjämme.

Eläinradan maisema
radallaan, ja me emme tiedä
kuinka monen kierroksen jälkeen
tuuperrumme sille.

Jätämme lopulta sanojen vaakakupit
ja ontot punnukset, luovumme pituuksien ja
kulmien arvioinnista ja siirrymme
likiarvoisiin etäisyyksiin.

Olen jättänyt ajat sitten
ohjelmalehtisten kirjasintyypit
ja tuijotellut pelkkiä
rivivälien sulkahattuja.

En muista tarkasti kävelyäni
näillä paikoilla, unessa tuijottelin
silmät kuopalla
yön varjomurskaa.

Kohtasin ensimmäistä kertaa
tämän hervottoman toispuolisuuteni
peilin takana, en sen edessä, ja täysin ilman
katseen arvioimaa etäisyyttä..

Kävelin rautatiellä
ennen kuin hämärä keskeytti
kuvan muodostumisen
sadeyön liuoksista,
kävelin, ja pisara pisaralta
metsää kaatui silmäteriltäni.

Kävelin yön yli kartalta pois,
aivan kuin hiljaisuus, joka
kirjoittaa nyt lauseita
käden viivojen murskasta.

Teen metsän jälkien painalluksia,
jotka palaavat näkyviin
vasta aamuyöllä
musteen valuessa seiniä alas,
ja valon
räjäyttäessä koko näyttelytilan.

Nyt ei enää
yksikään asemamies
tule kysymään "mikä hätänä"
kantaessani kättäni kuin puruluuta.

Nyt tekstini kysyy mistä
kuva alkaa ja millainen
on katseen horisontti
ilman kehyksiä.

Tahraan seiniä musteella,
mutta näen värillisiä näkyjä,
punaisen paloauton
Mannerheimintiellä, ja
tien punaisempana autoa ja tulta.

Haen vastausta
uuteen kysymykseen
ja olen taas pian
kysymystäkin ilman.

Nyt, kun on jo kymmenes päivä,
hakeudun kuvien äärelle
ja annan perhosten
täyttää gallerian: ne
lentelevät näkymättöminä
vierailleni ja hänelle, joka
kirjoittaa ylös tätä kritiikkiä ja
päiväkirjaa näyttelytilan tapahtumista.

Tunnen taas siiveniskujen pyyhkäisyt
ja pääni soi leijuvista kelloista
niin että kilinää riittää nyt.

Siivet seinillä,
aivan kuin tämä
etäisyys karkaisi
aamulennolleen.

Valossa on jotain tunnistamatonta,
ei varsinaisesti missään olevaa
lentämässä matkan päästä
murtumaan kasvoilleni.

Kiduksiakin aukoen
tässä galleriassa vieraillaan
kuin akvaariossa, piikikkäänä
kirjoittamatta nimeään vieraskirjaan.

Kuvittelen näyttelytilaan jo nyt
myös abstrakteja esineitä, jotka
olisivat vailla kädentynkäni
mustetta noruvaa märkää rienaa,
kuvittelen amputoituja näytteitä
tyhjiöpakattuun ilmatyynyyn
siirrettyinä kokoelmina.

Olen oppinut tämän näyttelyn aikana
kovertamaan kädentynkäni luiden kärjillä
aivan uutta grafiikkaa menneistä seikoista.

Mustesuudelmia ja
katoavan yön hengitysääniä,
yritän päästä perille
niiden rytmistä ja
ja päästää ne
muodoistaan irti.

Gallerian seinä ei ole enää
siinä missä se on, keskellä Helsinkiä,
vaan pinnan alla, hopeapunnusten
ja kidusten tiheydessä.

Valo, kuin hämärässä lepattava lippu,
akvaarioni läpinäkyvyydessä, kiinni unen rajatilassa,
irti muodon riippuvuudesta.

Siveltimeni on käsi
ilman nyrkkiä,
luupiikkien atrain
grafiikan neulaksi taottuna.

Se tuntee suoraan
maalausalustansa kitkan,
ylpeänä, ilman näppejä
se liittää kädenjäljet
käsitteiden mereen.

Ikkunoiden takana
rapakkokyyhkynen
syttyy tuleen, Irak
naftalähteiden sodassa.

Nyt kevättalvella
kädentynkäni
osui jääkoruihin,
joita kevät kerää
rinnalleen sulamaan.

En edes yritä arvioida, mitä
kädenjäljistä alkaa lopulta
valmistua: jälkien kritiikki
on tahrojen tekstiä, jota
ei määritellä kiinnittämättä
näkökenttää eri asemien välille,
valon liikkeeseen seinillä ja
liikenteeseen Mannerheimintiellä.

Katse kuvittelee tekijän.

Yhdellä kertaa mietin tarkemmin
tätä yhdistelmää: valöörien
kompositioita seinäpinnoilla ja
tyngän kysyntää maalaussiveltimenä,
kipua
maalauksen generaattorina ja välittäjänä.

Mietin käsien erilaisia rooleja
ja osuutta lopputuloksessa, kirjoittavaa ja maalaavaa kättä,
sitä miten käänsin harjoittelulla ruumiini ympäri
oikealta vasemmalle, ja
sitä, miten kehosysteemin nykyinen
järjestys edellyttää, että maalaan
nyt molemmilla käsilläni.

Pensselini nimittäminen tyngäksi
on toki illuusioton kuvaus
maalaustaiteeni luonteesta,
samalla kun käden
nimittäminen siveltimeksi
olisi esineellinen kuva
puutteen kompensoinnista.

Joka hetki käsi nähdään
sen mukaisesti miksi
sen käsittäminen
muuttaa sitä,
joka hetki
kelpoisuudesta tulee kyvyttömyyttä
ja kyvyttömyydestä kelpoisuutta.

Kädentyngällä ei puhuta
niin kuin käsillä puhutaan,
se puhuu menetyksen kautta
täyttä asiaa tyhjästä.

Sen jälkeen kun oikea käteni
amputoitiin ranteen
yläpuolelta, se ei
merkinnyt sitä
että sille ei
riittänyt tehtäviä.

Ensin se otti roolin
sääennustajana, tuntien
siirtymät korkeapaineista
matalapaineisiin ja toisinpäin.

Sitten tyngästä tuli operaattori
tietoyhteiskuntaan, ylläpitäen
hermoverkkojen aaveena
myös terapiasuhdetta lihaan.

Täällä galleriassa
se on poissaolonsa ehtoja
vaaliva ruumiinosa,
kuin näytöksessä, antautuen
pitkäveteisyyden kosketeltavaksi.

Se on juhliva Mannerheim
invalidivarjona Kiasman seinällä.

Se on Pecos Bill,
joka hinaa lassollaan
ohikulkijoita galleriaan.

Sen merkitys on
epäselvässä viestissä,
jonka ei ole tarkoitus
paljastua vielä.

Se on paljauden muotoa
ja tyyliä tyhjässä tilassa,
jonka lihan poissaolo
merkitsee eleenä.

Se käyttää ominaisuutta, jonka
se hylkää, lihan menetettyä mainetta:
se pesii siihen ja istuu siinä hetken,
poistuu sitten ja alkaa täyttää
pesäänsä jäljistä ja jätöksistä,
kielestä, joka puhuu yhdisteinä.

Se hellii muistia
käsityksenään
eletyn merkityksestä.

Kun muste kuivuu seinille,
paljastuu muotoja, jotka
pitävät peikkoelämää yllä.

Hiljaista oli juosta
sormikoukkumetsässä,
hiljaista Afganistanin vuorilla
seinilläni galleriassa, kun
hunnun peittämät naiset poistuivat rinteeltä rukoukseen,
joka kiirii tätä merkittyä maisemaa kauemmaksi, taivaaseen.

Monena päivänä minä levitän
mustetta kädentyngällä seinille, ohentaen
vedellä
kuvajälkeä ja kysyen
haaleneeko ajan täyttymisen tunne
galleriatilaan siirrettynä suhteena,
tai tiivistyykö se vetäytyneenä
jälkien kimaraan.

Jokainen kerta, tullessani näyttelytilaan, kohtaan
kevätvalossa siniset puistot ja torit, kuin unessa, jota
nukun kaduilla
silmät auki, samalla kun paikat gallerian ympärillä, Posti,
Nykytaiteen museo, Sokos ja Rautatieasema, sekoittuvat uneeni
pahansilmän taivaankappaleina.

Merkin ja merkitsijän välissä
aikataulu ja lamppu, joka
valaisee kirjoittajan kojua,
teksti paluulippu
sinne mistä tultiin.

Se esittäytyy galleriassa
niiskuttaen mustaa kuonoaan,
vikisemällä, ilman, että tietäisin
sen nimeä jälkeenpäinkään, ja
se pyyhkii hännällään seiniä, kuin
tietäen roolinsa, kutsumattomana, ja
kuin muistellen jälkijonoaan hangella.

Se hyppää
askel kerrallaan
tyhjään kuvaansa,
elukka mikä elukka,
pää vieterin varassa
se hyppää
kasvot virneessä,
itsensä ympäri
asentoon, jota
se ei hallitse yksin.

Punaviiniyön kautta aamun ruokapöytään,
en tee kuvia, en edes yritä hallita
tekemisen suuntaa, ja silti jäljet yhdistyvät
silmissä kuvaksi, koostuen tuhansista muistikuvista
olioiden kohinaa.

Olio hyppää silmille
ja silmistä ulos
ilman että se
ottaisi kunnolla selvää
roolistaan maailmankaikkeudessa.

Ja kun me katsomme tuosta
kuvausten kuvasta sisään, me näemme ensin
pienen pallon pomppivan meitä kohti,
maapallon ja sen asukkaat
ketunhäntä kainalossa.

Me katsomme räikeästä aukosta
sisään
ja tirkistelemme
nieluun, joka ikenet auki korvaa peilin
käänteisenä heijastuksena, niin että imeydymme
maailmamme reunalle, missä eläin jo odottaa saapumistamme,
eläin, joka on ollut kauan aikaa vain itsessään, kun täällä
kuvat kuvia näykkivät kumiluusta.

Unohdamme jäljen, kun
seuraamme liikettä, ja vältämme tahroja, kun
seuraamme kättä suvereenina vipuvartena: emme voi
nähdä mittaritaulukkoa mustepilven läpi suunnistaen, emme
melankoliamme avaruuden laajakaistoja, emmekä edes
lentämistämme, kun kaasutamme
vaitiolomme siivillä
päin vuorta.

Unohdamme musteruusut katselijoiden riemuksi.

Nyt kun näyttelytila
hälytin päältä kytkettynä
odottaa uutta päivää,
en näe enää
kuvittelemaani
maanikon patsasta, joka
valosta koottuna rauniona
istui galleriassa ja
pelasi yhtäjaksoisesti
kahdeksan tuntia
kahden minuutin
pasianssia.

Se näyttäytyy minulle
kuvaksi lainattuna
versiona itsestäni,
minä, jälkientekijä,
kirjoittaja, asukki.

Siellä, missä liha vaihtui liljoiksi, taottiin
tuhat kirjoitusten tilaa rikkaampana
saavutettavuuteni moraalipantaa:
toki muistan sentään
vielä käsivarsieni painon, ja
sen, miten painottomuudestani tuli
täällä korkeimman asteen vammaishyvettä.

Televisiostudiosta tuli
uneen vaipunut istuntosali.

Nyt kun on jo neljästoista päivä
siitä, kun aloin kirjoittaa
tätä tekstinauhaa,
sirottuvasti taitettua, ja kun kello
lähestyy aamu seitsemää, istun keskellä
kaupunkia akvaariossani, ja silmät,
kultakalan sameat kiekot.

Yhdestoista päivä maalauskäteni
tippui verta, oksidinpunaista tihkua
tynkäkäden räntäsadepäivänä, ja
kevät, reippaasti jäljessä aikataulustani.

Kerran, syyskuun yössä, käteni roikkui jänteistään
ja heilui tuulessa, kuin levoton tuulikannel,
yön yli vielä minussa kiinni,
mutta aamulla poisviety kannelrämä.

Olen nähnyt yöllä punaisen liejun
hämillisessä valossa ja
palannut teatteriharjoituksesta
matalan kaupungin katuja pitkin
porvarilliseen kotiin,
olen nukkunut päivän hämärällä joella ja
ihmetellyt hukutettujen kolikkoautomaattien
märkää umpikänniä,
sammakot seuranani, trumpetisteina viihdyttämässä
minua ja työläismuurahaisia, jotka ahkeroivat korvakäytävissäni.

Partnerikirppuja, lautasia ja lumpeita
paholaisen vatsassa, aivan lähellä
tuttua enkeliä, joka
pistäytyi kaupungin
ykkösbaarissa
lumiränniä ajaen
mopolla
ajokortitta matkojen takaa
ennen kuin siitä tuli esseisti.

Ei ole reittiä samalle radalle,
saapastielle, vaikka
yö kävelee ullakolta kuvaan ja
syö kuvantekijän,
ei ole tietoa siitä, että se
enää tuntuisi lainkaan pahalta.

Pisara kerrallaan sitä
ammennettiin teräskauhalla ja
terästettiin boolina, marsipaanisulaa
ja kiskojen ruostuttanutta hurmetta.

Ei se tuntunut siltä
kuin mitä se oli: punatäplä
ikkunassa, ja me säikähdimme
pahinta odottaen, kun olimme
odotuksen epävakaa huuto, jota
emme vaimentaneet kurkkuihimme
vuosisadan alan katukiveyksellä
ihmettelemässä kerjäläislasten silmiä.

Me olemme maalaus, kun
istumme hajareisin toistemme yli
pointillistisen ilta-auringon valjakkona.

Hyppäämme puistossa
kärryihin, jotka
pakenevat ohjastajaa,
suurenmoista itseä, joka
muka tietää oikean kulkutavan.

Miksi olisin
estellyt itseä,
miksi suostunut
jättämään kesken.

PEKKA LUHTA

Maaliskuu 2003

<< takaisin <<


© Copyright EUCREA Finland 2002   webmaster   Ismo Helen   05.10.2002